Chapter2

Ensiksi piti taidoilla tietysti päästä kehuskelemaan. Oli täti katsonut Tonald Trumpin tosi-tv sarja Diiliä, ja oppinut, että ensin pitää olla kannattajia, jotta tuotetta saa myytyä eteenpäin. Eli tässä tapauksessa tädin ammatti ratsuttajan taitoja. Naapurin tätihän olisi tietysti haltioissaan jo satuloidusta hummasta, oli sen verran ravi-ihmisiä, ettei elävää ratsukkoa ollut nähnyt kuin tv:stä ja ehkä kerran lehdestä...tämän ainoan kerran täti vähän liioitteli.

Tultiin tuttuun risteykseen, josta normaalisti kärryt perässä kuuluisikin kääntyä vasemmalle. Oikealle ei kärryt perässä oltu menty kuin kerran (sekin kerta oli ollut Desperadon-hiitikärryille liikaa), koska tie loppui lyhyeen ja jatkui peräkylälle metsäisenä kinttu polkuna. Olihan täti tokumenttejä tv:stä myöskin seurannut, olipa kerran tullut suunnistusta käsittelevä menttikin katsottua. Eihän se olisi tätin suuntavaistolla onkelma eikä mikään löytää naapuriin metsän läpi. Siinä säästyisi kovasti aikaakin, ehtisi sitten sitä ratsuttamistakin harrastaa suuremmissa äfääreissä. Ja olihan täti metsässä ennekin käynyt sienessä ja marjassa, eihän sinne eksyä voinut kun koko metsän oli moneen kertaan läpi kolunnut. Kertana jos toisenakin oli palomiesten kanssa kotiin tultu...tätille oli edelleen mysteeri, kuka kumma ne sinne metsään oli täti etsimään hätistänyt.

Vaan oli suomen putte toista mieltä. Sehän ei tätin kanssa mehtään menisi kuin kylmänä ja koukussa vetäen - ehkei silloinkaan. Risteyksessä laitettiin jarrut pohjaan, ehei emäntä ei ruunaa vie susien syötiksi. No mikä sille konille tuli, kun pystyyn kuoli, ihmetteli täti. Annettiin pohkeita, annettiin piiskan puuttuessa avokämmenellä persiille, kiristettiin ja lahjottiin, mutta ruuna ei liikkunut. Kotiin päin se olisi suostunut menemään tai vaihtoehtoisesti tuttua lenkkiä myöden, mutta metsään saisi emäntä yksin lähteä. Oli ruuna sen verran tätin maailmankatsomusta sietänyt vuosien varrella, ettei sen omasta mielestään tarvinnut jokaisen päähän pistoon mukisematta suostua.

Niin loppui tätiltä keinot kesken. Oli palaverin paikka. Alas kavuttiin selästä ja pidettin Suomen juntille puhuttelu. Täti oli sitä mieltä, että vaikka ruunan esi-isät oli sodassa kovin auttaneet, ei se oikeuttanut rupuista-ruunaa kieltäytymään sille asetetuista vaatimuksista. Oltiin kovin kiitollisia kyllä, mutta koska ruuna itse ei ollut venäläisten tykin kuulia ja ampuma-aseita uhmannut, ei se voinut luistaa velvollisuuksistaan tätin tulevana ratsutus hevosena. Ruuna kuunteli, vaikkei se mitään ymmärtänytkään kaikesta. Niin kuin esimerkiksi kuka kumma se Venä Läinen oli, mistä täti niin kovin pauhasi...oli se ilmeisesti jotain pahaa tehnyt kun täti siitä noin suimaantui.

Sittenhän tätillä välähti! Jokaisella osaavalla ratsuttajalla piti tietysti olla onkelma hevosia, joita muut eivät osanneet ammattitaidottomuudessaan käsitellä. Voi sitä riemun päivää, tätillä oli ensimmäinen ONKELMA HEVONEN! Kyllä tätin piti olla prkl hyvä hevosten käsittelijä, kun heti ensimmäisenä päivänä hän sai jo hankalan hevosen, joille muut eivät pärjänneet. Viis siitä, että se olikin oma hevonen...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />